Hobitit tiellä: Tekapo – Dunedin

Tiistaiaamuna hypättiin tien päälle heti auringon noustua, nokka kohti etelän Edinburghia eli Dunedinin kaupunkia. Koska Edinburgh äänetään Edinborou niin luonnollisesti Dunedin äännetään Daniidin, mitä yritimme opetella koko 315 kilometrin ajomatkan ajan. Uusi-Seelanti tarjoili meille matkalla huikeita näkymiä myös auton ikkunasta: lumihuippuisten vuorten ympäröimiä turkoosina hohtavia järviä ja kumpuilevia niittyjä lampaineen ja lehmineen. Taivas on täällä muuten heleämpi ja sitä näyttää olevan ainakin kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesti (miten se on mahdollista?). Välillä oli yksinkertaisesti pakko parkkeerata valtatien pientareelle ja pysähtyä ihastelemaan luonnon kauneutta. Matkan aikana evästeltiin padon lähettyvillä kirpeässä ulkoilmassa ja myöhemmin ihmeteltiin meren pyöristämiä kiviä rannalla Mourakissa.

Täällä ei turhia laittauduta: hiukset yön jäljiltä ja meikit rinkan pohjalla, ihanaa!

Lake Pukakin sinisyyttä ja taustalla ehkä NZ:n korkein vuori Mount Cook.

Lounaspaikalla oli varsin kelvot eväät sekä maisemat.

Mouraki Boulders.

Navigaattorikin tiesi meidän tavasta keksiä "oikoreittejä", sillä laite johdatti meidät aivan matkan loppupäässä kapealle sivutielle. Tämä oli kuitenkin mainio erhe, sillä maalaistien varrella näimme niin ensimmäisen yksikaistaisen sillan kuin joukon elukoitakin: lampaita, lehmiä, possuja, alpakoita. Matka sujui hyvin, mutta on todettava, että rekat ovat ilmeisesti aivan yhtä rasittavia joka maailman kolkassa (takalasissa roikkuminen ei todellakaan kuulu hyviin käytöstapoihin, ainakaan jos edellä menevän autorekan lasti keikkuu niin, että saattaa saada toyotan niskaansa).

Lampaita vilisee silmissä tämän tästä.

Kahden rekan välissä!

Dunediin saavuttuamme etsimme ensiksi hostellin, joka muistuttikin vanhaa skotlantilaista kummitustaloa. Pedit varattuamme lähdimme pian kävellen kohti keskustaa, jotta ehtisimme nähdä kaupunkia ennen auringon laskua. Räntäsadetta ei lupauksista huolimatta näkynyt, ja lämpötilaa voisi parhaiten kuvailla ”täydelliseksi villakangastakkisääksi”. Vastaantulijat näyttivät suomalaisin silmin olevan lokakuumoodissa, tiedättehän, mustissa takeissa, katse kengänkärjissä, hartiat korvissa ja paleluilme naamalla, vaikkakin muutamat vaivautuivat vähän hymähtelemään vastaantulevalle turistikaksikolle. (No oltiinhan me ehkä huvittavan samannäköisiä kevytuntuvatakeissa, mustissa farkuissa, hatut päässä ja niket jalassa). Pyörähdimme keskustassa pikaiseen vanhoja rakennuksia katsellen ja pistäydyimme Cadburyn tehtaanmyymäläänkin, josta muuten selvisimme tyhjin käsin ulos. Päivälliskokkailujen jälkeen vetäydyimme vinttikamariin (jonka muuten tällä kertaa jaamme turbaanipäämiehen kanssa) katselemaan valokuvia ja hyödyntämään wifiä muun muassa näiden blogipostausten muodossa.