Nyt seuraa varsin seikkaperäinen kuvaus meidän torstain seikkailuista. Olimme Te Anaun pikkukylässä yötä lähinnä sen kätevän sijainnin vuoksi, sillä halusimme risteilylle eteläsaaren pohjoisimmalle vuonolle, Milford Soundille. Välimatka näiden kahden paikan välillä oli reilut 110 kilometriä, mutta talvisten olosuhteiden vuoksi olimme varanneet risteilyn autokuljetuksella, sillä emme edelleenkään halunneet päästä testaamaan lumiketjujen laittoa. Jännitysmomentin tähänkin vaihtoehtoon kuitenkin toi se, että tie Milfordiin oli vielä keskiviikkoiltana ollut poikki lumivyöryjen raivaamisen vuoksi.
Aamu Te Anaulla valkeni yhtä pilvisenä kuin eilinen päivä oli päättynyt. Meitä tultiin hakemaan yhdeksältä ja pakkauduimme pikkubussin etupenkeille kuskin viereen parhaiden näkymien toivossa. Takapenkeille sulloutui nelihenkinen aussiperhe sekä pariskunta, jonka kauniimpi osapuoli osoittautuikin suomalaiseksi. Autonkuljettaja oli leppoisa mies, joka selosti koko menomatkan niin Uuden-Seelannin eläimistä, kasvillisuudesta, maastosta kuin kunkin pellon omistajastakin. Hauskinta meistä oli, että mies toimi samalla myös postinkantajana ja pysähdyimme matkalla parin talon pihaan viemään päivän lehteä.
Parin kilometrin päässä Te Anausta sää selkeni ja loppumatka Milfordille olikin henkeäsalpaavien maisemien ihastelua – kuvia siis napsittiin rutkasti jo matkalta. Pysähdyimme peilikirkkaille Mirror Lakesille, ohitimme leveysasteen 45, teimme lyhyen kävelylenkin ikivihreässä metsässä ja eräällä vuorisolaan avautuvalla näköalapaikalla kuski kaivoi kahvintekotarpeet esiin ja niinpä joimme kahvia ehkä hulppeimmissa näkymissä ikinä.
Pääsyä Milfordiin ja risteilylle ehtimistä saimme kuitenkin jännittää loppuun asti. Tie avattiin vasta yhdeltä, joka oli myös risteilyn lähtöaika. Onneksi Milfordissa ei kuitenkaan asu vakituisesti ketään, joten kaikki tielle kertyneet bussit ja henkilöautot olivat luultavasti tulossa meidän lailla risteilemään. Kuulemma 1/3 kaikista turisteista käy Milfordin vuonoa ihastelemassa. Viimeisen 30 kilometrin matkalla näimmekin lumivyöryjen jälkiä kun nousimme vuorisolaa ylös tunnelille ja sieltä takaisin meren tasalle satamaan – jossa risteilyalukset kiltisti odottivat avautuneelta tieltä valuvia turistilasteja.
Milford Sound oli kaunis, mutta totesimme jossain vaiheessa, että matkanteko oli ollut ehkä jopa kivempaa kuin päämäärään pääseminen. Risteily kesti kaksi tuntia, jonka aikana alus kulki aina merensuulle asti ja sitten vuonon toista reunaa takaisin. Luonnonkauneuden tunnelmointia ehkä hieman latisti seilaaminen sadan tönivän ja meluavan kiinalaisen kanssa. Paluumatka sujuikin sitten kaksi kertaa tulomatkaa nopeammin ja YHAn pihaan kaartaessaan kuski vielä kysäisi, että saisiko hän matkan aikana otettuja kuvia myös itselleen.
Henkeäsalpaavia kuvia!
VastaaPoista