Hobitit tiellä: Christchurch – Tekapo

Laskeuduimme Uuteen-Seelantiin lauantaina vähän puolenyön jälkeen ja pääsimme jälleen selvittämään maahan tuomiamme valmispuuroja, proteiinipatukoita ja lenkkikenkiä. Kengänpohjat todettiin riittävän puhtaiksi, joten astuimme niillä Christchurchin kirpeään yöilmaan, jossa hengitys höyrysi (emme olleet tästä yhtä haltioituneita kuin pari muuta hönkijää). Koska vuokra-autojen noutopaikka on lentoasemalla, oli kätevintä jäädä sen kupeeseen hotelliin yöksi. Hotellin mukavuudet – yksityisvessa, hiljaisuus ja kahvintekotarpeet – olivat vaihteeksi niin luksusta, ettei edes yhteinen peitto himmentänyt sen hohtoa. Sunnuntaiaamuna ei kuitenkaan sopinut jäädä lorvimaan, vaan autoa lähdettiin noutamaan heti yhdeksältä.

Pikku-Toukan alle saatuamme lähdimme ajelemaan kohti Tekapon järveä. Toki alussa päämääränä oli totuttautua vasemmalla kaahaamiseen (siis 20 k/m alle nopeusrajoitusten ajamiseen) ja investoida peräkontin täydeltä apetta tulevalle road tripille. Sääolosuhteet olivat hyvät ja matka sujui ongelmitta, mitä nyt tuli välillä kääntyessä pyyhkäistyä tuulilaseja vilkun sijasta.

"Eka automelfie!"

Tekapolle saavuimme ajoissa ja valtatien varressa oleva kylänraitti oli helppo löytää. Ehdimme käydä ihastelemassa turkoosin järven rantaa ja ympäröiviä lumihuippuja, ennen kuin vetäydyimme vaatimattomaan yöpaikkaamme. Hotelli ei ole budjettimatkaajalle ihanteellinen ratkaisu, sillä ruoanlaittomahdollisuuksia ei yleensä ole. Onneksi matkassa oli kovalla käytöllä olleet eväsrasiat ja muoviaterimet. Loihdimme päivän pääaterian raaka-aineista, joiden käsittelyyn riitti oranssi muoviveitsi; lopputulos oli siis tuttu vähäproteiininen, vähähiilarinen ja vähärasvainen salaatti. Niinhän siinä sitten kävi, että timtam-hammasta alkoi illan mittaan kolottaa ja piskuiseen lähikauppaan lähdettävä.

"10 sekuntia aikaa juosta penkille, ÄN YY TEE NYT!"

Maanantaiaamuna rivarimökistä herättiin kuin teltasta konsanaan nenänpäät kohmeessa. Lämmityksen virkaa toimitti tehoton puhallin, joten sisäilma ehti yön aikana jäähtyä. Sängyt olivat pysyneet lämpiminä, kiitos sähkölämmitteisten petauspatjojen. Sanomattakin lienee selvää, ettei vällyjen välistä tehnyt mieli nousta ylös, saati sitten lähteä ulos odottelemaan auringonnousua. Mutta mitäpä sitä ei ihminen tekisi hyvien valokuvien toivossa!

Kävelymatkan etäisyydellä oli vuori, joten jälleen oli lähdettävä sitä valloittamaan. Mt John walkway kulki järven laitaa, kunnes kohosi paljaalle vuoren laelle. Hobittien lailla kuljimme vailla eväitä jäisiä polkuja ja jyrkkää vuorenrinnettä kaninkoloja varoen. Maisemat näyttivät tarumaisilta, eikä auttanut kuin yrittää ikuistaa ne verkkokalvoille, sillä yksikään kamera ei tekisi niille näkymille oikeutta. Neljän tunnin tarpomisen jälkeen olimme takaisin kylällä nälkäisinä mutta onnellisina. Löysimme raitilta wifiä ja lounaskeittoa tarjoavan ravintolan, jossa vietimmekin parituntisen selailemalla päivän otoksia. Suunnitelmissa oli enää yöpaikan vaihto hotellista hostelliin, yksityishuoneesta mixed dormiin (huonetovereina neljä miestä). Illan vietimme takkatulen loimussa omatekoista illallista nauttien, ei hullumpaa!

"Sini, sini ja sini."

"Täällä me ollaan, voitko uskoa!"

"Otetaan nyt kuva näistä tylsistäkin maisemista."

"Luu! Joku aikaisempi luovutti tähän."

Sini: "Mikä virka näillä heinäpalloilla on?"
Jonna: "Ei niillä ole virkaa, ne ovat työttömiä."
Sini: "Ahaa, samassa venhossa ollaan!"

"Hei, ei saa naurattaa!"